Kaikkihan alkoi oikeastaan jo kauan aikaa sitten, mutta palataan nyt vaan viime kesään. Isälläni on ollut diabeteksesta johtuva haava nilkassa jo pitemmän aikaa ja sitä on hoidettu paikallisessa terveyskeskuksessa pari kertaa viikossa. Haava on puhdistettu ja side vaihdettu. No eipä vaan jalassa ole parantumisen merkkejä tällä hoidolla näkynyt. Onneksi lopulta isäni sai lähetteen naapurikaupungin isompaan sairaalaan ja paranemisennustekin oli hyvä. Toiveikkaina odottelimme kutsua sairaalasta leikkaukseen, josta toipumisen piti kestää pari päivää. Olen perheemme ainoa lapsi ja ollut aina niin sanottu iskän tyttö, joten isä on mulle erityisen tärkeä. Vihdoin kutsu saapui ja iskä lähti sairaalareissulleen. Leikkaus oli nopea ja sitten odoteltiin toipumista. Siitä on nyt 6 viikkoa ja neljä leikkausta takana... Ensimmäinen ihonsiirtopaikkaus meni kuolioon, toinen oli isoa leikkausta edeltävä korjausleikkaus, kolmas leikkaus kesti yhdeksän tuntia ja siinä siirreltiin verisuonia reidestä nilkkaan (kaikkea sitä osataankin nykyaikana tehdä!), neljäs leikkaus tehtiin kolme päivää sitten ja se oli osittainen korjausleikkaus. Nyt sitten vaan taas odotellaan ja odotellaan ja odotellaan... Pakko elää päivä kerrallaan, kun jokainen päivä voi tuoda joko hyviä uutisia tai sitten taas vastaavasti tosi huonoja uutisia. Mihinkään hyvään ei oikein enää uskalla luottaa, mutta pakko kuitenkin toivoa parasta, ettei ihan masennu. Ja johan tässä on kaikki kauhukuvat itketty läpi jalan mahdolliseen amputaatioon asti! Koitan siis olla reipas realisti! Joinakin päivinä se vaan on vaikeampaa kuin toisina. Ja asiaa ei yhtään helpota aina asioita etukäteen murehtiva äitini, jonka tukena olen pakostakin ollut. Nyt sitä on näköjään osat vaihtuneet, kun vanhemmista onkin tullut niitä huollettavia... Jos olisin yhtään etukäteen voinut antaa viisaita neuvoja, olisin pyytänyt äitiäni opettelemaan tietokoneen käytön ja hommaamaan oman pankkikortin ja ajokorttikin olisi kovin näppärä. Nyt kun nämä taidot puuttuvat kokonaan, minä olen hoitanut heidän laskuasioitaan ja vakuutusasioitaan ja kauppaan olen kuskannut selkävaivoista kärsivää äitiä, ettei nyt tulisi tähän samaan syssyyn toistakin vuodepotilasta. Kuusi viikkoa on mennyt ihan hujauksessa ja vapaa-aikaa mulla on ollut viikossa muutama tunti lauantaisaunan, parin kaverin tapaamisen ja yhden kampaamokäynnin merkeissä. Se ei aina ihan riitä... Tunteet ovat olleet pinnassa ja työpäivät ovat olleet niitä henkireikiä, jolloin asiaa ei ole miettinyt koko ajan, mutta jaksaminen on välillä ollut vähän niin ja näin. Onneksi työkaverit ovat olleet olkapäänä tässäkin asiassa. Joskus se on joku pieni juttu, joka taittaa kamelin selän ja tässä yhtenä päivänä se oli miehen viljelemä tomaatti, joka tuotti satoa vasta nyt kasvettuaan nihkeästi koko kesän ja syksyn. Olin innoissani viemässä tomaattia tuliaiseksi iskälle sairaalaan ja matkalla sille kävi vähän ikävästi ja se halkesi. Ja niin halkesin vähän minäkin. Itkuhan siinä pääsi, mutta kyllä ne kyyneleet toisinaan helpottaa oloa! Lopulta iskä sai haljenneen tomaatin tuliaisiksi ja söi sen mielellään.
Tänään tunnen olevani jotenkin vahvempi ja olen uskaltanut tehdä tälle viikolle monia suunnitelmia, vaikka ne sitten peruuntuisivatkin syystä tai toisesta. Usko ja luottamus iskän jalan paranemiseen on jotenkin vahvistunut, eikä mua väsytäkään ihan niin paljon kuin yleensä maanantaisin. :) Tuntuu paremmalta. Silti joku piru olkapäällä huutelee välillä, että kohta putoot taas kovaa ja korkeelta... Ärsyttävä piru. Millähän sen sais häädettyä?
No joka tapauksessa tänään taas käydään moikkaamassa iskää. Katsotaan sitten, onko jotain uusia uutisia.
Voimia viikkoosi! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti